tiistai 4. marraskuuta 2014

Odotan sitä päivää, kun..

- on mahdollista syödä rauhassa
- on mahdollista käydä vessassa niin, että ovi on kiinni
- ei tarvitse pyytää puolisolta "lupaa" käydä suihkussa (eli siis että ehditkö katsoa Nooaa)

- olohuoneemme ei jatkuvasti näytä tältä, vaikka olisi juuri siivonnut


- kodistamme voi ottaa teipit ja lukot pois kaikista laatikoista ja ovista
- astianpesukoneen voi laittaa kiinni ilman että jollain repeää pelihousut

- eteisessä ei möllötä tilaa viemässä (ja rapaa tuomassa) tämä menopeli


- koko perhe syö samaa ruokaa
- pöytätasoilla voi oikeasti pitääkin jotain tavaraa (muillakin kuin ihan ylimmillä)

- makuuhuoneen uuden yöpöydän päällä tai laatikoissa voi jopa pitää jotain tavaraa! :) Nythän laatikot on teipattuna kiinni, koska hylly kippaa, jos Nooa vetää laatikot auki ja roikkuu niissä...


- Nooa kykenee leikkimään edes puoli tuntia itsekseen, jolloin itse voi vaikkapa tehdä ruokaa tai selata lehteä
- Nooa oppii puhumaan ja voi kertoa, mitä päässä liikkuu

Niin sitä vaan odottaa yhtäkkiä ajan kulumista, ihan kuin lapsena itse toivoi, että olisi jo vähän vanhempi. Usealta ystävältä olen kuullut, että ehkä vasta kolmannen lapsen kohdalla alkaa toivomaan, ettei aika kuluisi niin nopeasti.

Samalla kun nappasin nuo kuvat, niin mielen syövereistä kylläkin puski pieni haikeus. Se hailakka haikeus sanoi, että "kuule, mietipä sitten kun kukaan ei enää leiki olohuoneessa.. ja ei siihen mene kauaa, kun eteisessä ei enää ole rattaita ja pieniä kenkiä.." Niin.. voi niin.. snif..

On se niin ihmeellistä tämä arki taaperon kanssa. Täynnä ärsyttäviä asioita ja sitä, että odottaa ajan kuluvan. Kun taas samalla tietää elävänsä niin ainutlaatuista, erityista ja itseasiassa aika nopeasti katoavaa ajanjaksoa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti